Tiedotusvälineissä keskustellaan jatkuvasti lasten liikunnasta ja sen vähäisyydestä. Kevään tultua vihdoin myös tänne ylemmäs Suomea olen huomannut kuinka läheiset liikuntapuistot täyttyvät jalkapallon pelaajista, skeittaajista sekä yleisurheilua harrastavista lapsista ja nuorista.

Leikkipuistoissa lapset voivat kiipeillä, harjoitella erilaisia tasapainoa vaativia temppuja, keinua, hyppiä tai tehdä hiekkakakkuja. Kadut täyttyvät polkupyörällä ensiaskeleita ottavista vaahtosammuttimen kokoisista pyöräilijöistä.

Mietiskelenkin itse monesti keväisin, onko tilanne tosiaan niin huono kun annetaan ymmärtää? Vai onko kyse meistä aikuisista, että me emme tarjoa lapsille mahdollisuutta liikuntaan omalla passiivisuudella, kiireellä tai johonkin muuhun syyhyn vedoten?

Mieheni sisaruksilla on paljon jälkikasvua ja kaikki ovat aina aivan innoissaan kun ehdotan ulos menoa ja siellä melkeinpä mikä tahansa leikki tai peli kelpaa. Parhaimpia tuntuu olevan ne, joissa juostaan. Taloyhtiössä, jossa asumme täällä Oulussa on jatkuvasti pihapelit käynnissä kun kävelen pihan poikki. Se saa aina hymyn huulilleni.

Tällä viikolla tuhannet lapset ovat  kirmanneet ansaitulle kesälomalle koulujen sulkiessa ovensa muutamaksi kuukaudeksi. Lapsilla ei ole muuta kuin aikaa, joten pidetään me aikuiset huolta, että lapsilla on mahdollisuus lähteä polkupyörällä siihen lähikentälle pelaamaan vaikka koko päiväksi.